Työ 29/09 2005

Työ   29/09 2005

Vanha oppilaani palasi välivuoden jälkeen. Mikä etuoikeus onkaan olla seuraamassa, kuinka lapsista kehittyy nuoria ja aikuisia. Pianonsoitonopettaja on paljon muutakin kuin pedagogi, tiedänhän minä sen omistakin opettajistani. Eeva Sarmanto-Neuvonen, jonka oppilaana soitin B-tutkinnonkin SibAssa, sanoi juuri, että oppilaista voi tulla myös ystäviä. Olen samaa mieltä. Aamulla palaveerasin ohjaajan kanssa dokumentista, johon olen kirjoittamassa musiikkia. Hän selitti näkemyksiään ja näytti niitä tukevia leffapätkiä. Miten erilaiset suhtautumistavat musiikkiin onkaan visuaalisen puolen ammattilaisella ja muusikolla. Hän kuvaili sanoin toivomaansa suuntaa ja pahoitteli epäpro-termistöään. Aivan suotta. Saan paljon luovemman lähtöalustan, kuin jos hän sanelisi kaiken aivan tahti- ja sävellajista lähtien. Vaikutin varmaan poissaolevalta, ja olinkin osittain, sillä suunnittelin muutoksia aiemmin säveltämääni materiaaliin. Luulen saaneeni ajatuksesta kiinni. Viikonlopputyö on tiedossa.  Viime kuukaudet olen pohtinut työtä. Sitä, miten valveillaoloaika on työaika, joka ei lainkaan tarkoita sitä, että saisi aikaan paljon. Maanantaina minua haastateltiin kysymällä, mitä muuta teen kuin musiikkia. Olin hiljaa niin pitkään, että itsekin hämmästyin. Ei mitään tullut mieleen. Sitten muistin aiemman blogikirjoitukseni kissoista. Kissojen kanssa en ajattele musiikintekemistä. Toinen ajatus tuli aamulla pyöräillessäni sinne palaveriin. Ennen lähtöä olin nopeasti ehtinyt laulaa 'Georgia on My Mind'in. Tämä on ollut tapana pienestä pitäen; kauhea kiire, mutta yksi biisi pitää ehtiä vetämään ennen lähtöä. Kuinka monta kertaa minulle onkaan siitä marmatettu... Hyvinvointini turvaamiseksi minun on pakko säilyttää mahdollisuus soittaa ja laulaa biisi aina tarpeen iskiessä. Tämä toimikoon teesinä itselleni aina, kun pohdin, tarttisko tehdä jotain.