Little Green 11/11 2005 |
| Akatemialla juttelin basisti/lyömäsoittajapersoona Sara Puljulan kanssa tämän ammatin herkkyydestä; sen tarpeellisuudesta ja sen harmituksesta. Muusikon kanssa siitä on helppo puhua siksi, että ei tarvitse pelätä toisen luulevan, että kyseessä olisi jauhantaa muusikkouden mystifioimiseksi. Tietenkin yleisön tulee saada vaikutelma "hyvästä fiiliksestä". Osa ammatinkuvaa on se, että tehdään hyvä fiilis jos ei sitä valmiiksi ole. Jokainen muusikko myös tietää, minkälaista huoraamista se välillä on, ja mikä on Sen jälkifiilis. rnFiilissidonnaisuus vain on niin ~raastavaa~. Erityisesti sen merkitys tuntuu korostuvan oman musiikin esittämisessä. Olisinpa veturinkuljettaja. Heiluttaisin junan ikkunasta kaikille hyvännäköisille aatameille ja naureskelisin itsekseni "memyselfthebitch". Kotona totesin, että ajatusten taso taitaa olla tätä, koska taidan olla tulossa kipeäksi. Flunssan on parasta sitten olla hyvä ja tulla sekä mennä, kun on aika astua lavalle ja laulaa. Jugurtin kannessa luki pvm 3.11. Avasin, söin ja tuumasin "This rocks". Tuskastelin nettimyynnin byrokraattisen puolen kanssa ja kuuntelin pitkästä aikaa musiikkia. Eilenillalla soitin ystävällenikin purkaakseni näitä ajatuksia, mutta hänen lakkaamaton puhetulvansa sai minut vaikenemaan. En saata ruveta myymään juttujani, enkä tunkemaan piipitystäni ainoaan mahdolliseen taukorakoon. Levymyynnin suhteen olisi hyödyllistäkin opetella markkinahenkisyyttä. Sosiaalisissa kohtaamisissa se on vastenmielistä ja luonnotonta. Minusta löytyy pohjalaista miestä enemmän kuin ystävästäni naista. Tosin, en yhtään ihmettele, mikäli juttuni ovat läheskään samaa tasoa kuin tämä blogikirjoitus. Niinkuin kaikki sääälittävät rääpäleet, päätin puhumisen sijaan kirjoittaa rauhassa 'v***u' ja 'mua sitte rasittaa' -fraasini blogiin, jossa minun ei tarvitse kilpailla palstatilasta. |
