Haudalla 30/12 2005

Haudalla   30/12 2005

Kun hautasi luota surija jo viimeinenkin lähtee on hiljaista pienen tovin vaan hiljaisuus luokseen kätkee nuo rakkaasi sun, jotka, ei surunsa syytä näytä, kuin todistukseksi muille ei mustaa vaatetta käytä. Ja polvistuu yksitellen sun kukkameres ääreen ja lohduttomasti itkee - vaan kuiskaten, ei ääneen. Et ollut sinä sellainen kuin sulottaret muut sun hymys’ takaa kumottivat vaaralliset kuut. Se tragediako ollut, vai lohdutuksesi silloin, kun yksin kynttilää poltit ja lasin täytit illoin. Ja nyt kun olet poissa ei tiedä, tuo, tarkalleen onko sielunsa surua täynnä vai helpotuksenko teet. Mut’ rakkautensa tunnustaa niin syvän ja niin suuren ja toivoo, että tiesit sen. Hän poistuu. Vuoro uuden. Niin ympärilleen pälyilee, kun salaa tänne lähti. Ei voinut hän vain olla pois, kun luotaan sammui tähti. Ja varovasti katseellaan hän tutkii tuoretta multaa ja kuiskaa: “voi sinua, voi sinua, pientä kultaa. Niin monta salaisuuttani sä vain ja yksin kuulit. Mä heikkouteni paljastin ja silti mua vahvaksi luulit. En saata, en saata uskoa, et täältä lähdit näin. Sä, pieni, olet rakkaani ja paras ystäväin”. Niin multain alla kuuntelet sen kaiken tunnustuksen. Sä, yksinäinen sielu kiven hautakirjoituksen. Sun rakkaitasi rakastit se sulle riitti hyvin. Vaan miksi tuoda hiiviskellen osanottonsa syvin? Päivittelivät monet niin: “ei ketään hällä ollut”. Ei totuutta tiedä kai kukaan eivät rakkaat, et sinäkään, kuollut.