| Ei tätä voi uskoa todeksi, ei voi ei voi! Kuinka tuttua on jännitys, kun postista tippuu apurahoja jakavan säätiön kirjekuori. Samoin tälläkin kertaa. Pettymyksen tunteet ovat tuttuja monen vuoden takaa, vaikka viimeisinä vuosina hanat ovatkin hieman olleet jo raollaan. Päätin viedä roskat, soittaa pianolla pari asteikkoa, tuijotella kuorta tovin. Kunnes lopulta avata sen, siististi, isoisältä perityllä, hiotulla ametistilla koristellulla paperiveitsellä. "Ilmoitan kohteliaimmin, että Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt.." Olen saanut apurahan kolmen vuoden työsuunnitelmalle! Olen nyt kiljunut, pomppinut, hokenut "ei voi olla totta", ollut hetken aloillani ja aloittanut kiljumisen, pomppimisen ja "ei voi olla tottan" hokemisen. Tämä tuntuu uskomattoman hienolta. Kiitos kiitos kiitos! |
