| Heräsin aamulla puoli kymmenen, katsoin ulos ja huoahdin tyytyväisenä siitä, että tänään sataa. Levy lähti painoon eilen. Viimeiset päivät ovat olleet niin hektisiä, että hätinä muistan niistä mitään. Mutta tänään pysyttelen kotona koko päivän. Yhden nuottipinkan joudun viemään postilaatikkoon, ja se olkoon ainoa kosketukseni ulkomaailmaan. Nyt vasta tajuankin, kuinka pitkältä matkalta väsymystä on kertynyt. Eilen iltamyöhäisellä kuuntelin levyn vielä kertaalleen läpi epätodellisin tuntemuksin. Mieli risteili huojennuksen ja pikkunipottamisen välimaastossa. Epäluuloisena yritin käsittää, että versiot olivat lopullisia, että krittisyyden korvan saattoi nyt yrittää poistaa käytöstä. Sydän sykkyrällä ja kädet ristissä toivoin, että levy otettaisiin vastaan arvostavasti ja lempeydellä. Aivan kuten äidit pelkäävät lastensa puolesta, kun ne lähtevät tarhaan tai kouluun. Että he pärjäisivät, että muutkin näkisivät, kuinka ainutlaatuisia he ovat. Että he löytäisivät kivoja kavereita, saisivat ymmärrystä, etteikä heitä ainakaan kiusattaisi. Samaan tapaan pelkään, että jääkö minulle mitään, kun ne lähtevät omille teilleen. Teinkö todella parhaani, olivatko valintani juuri oikeita. Tänään on lepopäivä. |
