Ikuinen kahvitauko 21/02 2005

Ikuinen kahvitauko   21/02 2005

Täytin apurahahakemuksia ja päädyin kuuntelemaan Led Zeppelinin 'Houses of the Holy' -albumia. Siitä ajatukset rönsyilivät kesään 1995, kun ensimmäisen akatemian vuoteni jälkeen lähdin kuukaudeksi Lontooseen, jonne matkusti samaan aikaan myös ystäväni Alberto Italiasta. Hän on sama hlö, jolle kaikuvat kiitokseni levyni takakannessa. Lontoo oli kaupunki, jonne olimme matkustaneet yhdessä junalla Veronasta kaksi vuotta aikaisemmin. Menomatkalla olimme pysähtyneet Pariisiin, jossa ystäväni Leena ja Pauliina majailivat tuohon aikaan. Kesällä -95 asustelimme vuokralla italialaisen Francon seurana. Franco oli epäluotettava tyyppi, joka kokeili tukalaa elämää lontoolaisen rock-yhtyeen kitaristina. Hän kertoi nähneensä nuorempana pelottavia näkyjä. Hän söi kaikki ruokatavaramme ja vippaili rahaa, jota ei koskaan maksanut takaisin. Hän vittuili minulle siisteydestäni. Hupaisa sattuma oli, että Franco käveli vastaamme Gardajärven beachilla vuonna -98 tai -99, jossa makoilimme Alberton, Baldon ja silloisen poikaystäväni kanssa, jonka kanssa olimme lomailemassa tutuilla seuduilla. Tallella olivat hänen tuttu veronalainen sanontansa "bene, bene, dai" sekä sitä siivittävä käsiliike. Myös haperot hevikiharansa olivat tallella. Palatakseni Lontooseen, löysin Notting Hillistä, läheltä Portobello Roadia olevasta divarista 'The Song Remains the Same' -tuplalive LP:n. Hinta oli 2£. Toisin kuin muutama musadiggarituttuni, minulla ei ole fetissiä vinyylien suhteen. Omistan niitä n. 30 cm leveydeltä, ja suurin osa niistä on joko suurta kasarihuttua tai äitini vanhoja levyaarteita. Kokoelman helmi on juuri tämä Lontoon löytöni, jolta löytyvät mm. suosikkini 'Rain Song', 'No Quarter' sekä tietenkin 'Stairway to Heaven'.  Vinyylilevyn hyöty konkretisoitui minulle, kun akatemian innostuneina ensivuosina (ei niin, että innostus olisi myöhemmin merkittävästi laskenut, mutta tiedätte ilmiön) Jari Perkiömäki määräsi jazzsolfa-tehtäväksi kirjoittaa transkription John Coltranen 'My Shining Hour' soolosta. Nopeat kuudestoistaosat, kromaattiset linjat ja tyypillisimmät jazzlikit olivat minulla vielä täyttä hepreaa. Toisin kuin klassisen solfan tunneilla, ei absoluuttinen sävelkorva saanutkaan tehtävää kuulostamaan naurettavan helpolta. Aikani tahkottuani keksin pyörittää äitini vanhaa singleä kyseisestä kappaleesta lp:n nopeudella, jolloin sain kirjoitettua soolon kvarttia alemmaksi ja jälkeenpäin transponoitua sen alkuperäiseen sävellajiin. Kappaleesta tuli minulle rakas, ja Coltranesta ehdoton lempitenoristini. Katsoin Traffic-elokuvan. Olen nähnyt sen useasti, mutta elokuva tuntuu hämmästyttävän hienolta joka kerta. Myös elokuvan musiikki on mielestäni briljantisti rakennettu. Löysin kiinnostavan haastattelun Trafficin säveltäjästä, Cliff Martinezista.