THOS:n neljäs päivä 07/11 2011

THOS:n neljäs päivä   07/11 2011

Austinissa on ollut harvinaisen kuiva kausi. Ihmisiä on kielletty kastelemasta nurmikoitaan juomaveden säästämiseksi. Niinpä tämänaamuinen ukonilma sadepisaroineen oli tervetullut. Se toi mukanaan myös leudon ja lämpimän ilman, joka teki päivästä lähes kesähelteisen. Päivä oli mitä mainioin pyöräilylle, ja päätin tehdä tutustumisretken paikalliseen luterilaiseen kirkkoon. Kello 10:45 astuin sisälle kirkkosaliin, joka ammotti tyhjyyttään. Vastakkaisten seinustojen pystysuorat ikkunat oli peitetty huolellisesti sälekaihtimin ja katossa paistoivat loisteputket, joista yksi, sammumaan kallellaan, stroboili kiihkeästi. Alttari kukoisti kitch-tyyliä kullattuine verhoineen ja muovikukkineen. Vasemalla jökötti pieni syntikka ja vahvistin. Istuin penkille hiostavan pyöräilymatkan uuvuttamana ja mietin hetkisen seuraavaa siirtoani. Kuulin sakastista puhetta. Viimein päätin huhuilla sinne suuntaan kysyäkseni, missä muu seurakunta oikein oli. Huhuiluuni vastasi miespastori, joka lämminhenkisesti ojensi kätensä, lausui ne amerikantuttavalliset "Oh, hi Laura, how're you doing?" ja kertoi sitten hymyillen, että tänään siirrettiin Austinissa kelloja. Jetlagin sekoittamana (olin tänään herännyt kuudelta), neljän eri aikavyöhykkeen läpi matkustaneena ja vielä viikko sitten Suomessa kelloa siirtäneenä en enää tiennyt, mitä sanoa. Aamuherätykseni oli siis ollut nykyistä aikaa klo 5. Hurmaava apu muutoinkin sekaisin menneelle rytmille. Ystävällinen pastori kutsui minut juomaan kahvia styroksimukeista ja haukkaamaan keksejä. Sakastissa istui pastorin kaksi vanhempaa täti-ihmistä sekä parikymppinen nuori nainen. He olivat pitämässä pyhäkoulua ja ottivat ilahtuneina vastaan arvaamattomasti paikalle tipahtaneen suomineidon. Yksi huomasi peukalooni tatuoidut pianonkoskettimet. Sain oitis tehtävän soittaa kappaleen messun aikana (alttarilta löytyi, Luojan kiitos, myös akustinen piano). Pastori tapaili kolmella sormella Lutherin sanoittamaa Jumala ompi linnamme -virttä C-duurista ja kysyi, osasinko kappaleen. Hän kertoi soittelevansa mielellään valkoisia koskettimia. Messuun alkoi tipahdella väkeä, yhteensä viisitoista henkilöä. Kaikki tunsivat toisensa ja kyselivät kuulumisia. Seremonian henki oli jutusteleva, vaikka kaava oli tuttu. Pastori puhutteli seurakuntalaisia tuon tuostakin nimeltä ja tiedusteli minultakin kesken saarnan, satuinko omistamaan ajokorttia. Oma kuriositeettinsa oli psalmien säestys, jotka pastorin vaimo hoiti mallikkaasti Casion transpose-nappulan turvin. Alkuun, ehtoollisen ajaksi sekä messun päätteeksi hän painoi nappulaa, joka soitti internetistä lataamaansa tunnelmamusiikkia. Sellaista saattaa kuulla itämaisissa ravintoloissa tai halvoissa tavarataloissa. Myöhemmin hän kommentoi: "I's magic! I just push the button!" En saanut pyhää hetkeä, en kokenut taivaallista läsnäoloa enkä tarpeellista hiljentymistä. Mielessäni kiitin suomalaista kirkkomuusikon koulutusta, kirkkolaitoksen riittävää varallisuutta ja eurooppalaisen säveltäjistön autuasta lahjaa. Mutta nämä kultaiset ihmiset siunasivat matkani, vilkuttivat hymyillen perääni ja toivottivat minut lämpimästi tervetulleeksi milloin ikinä tulisin uudestaan Austiniin. Pyöräilin poikki Colorado joen ja harrastin pitkästä aikaa maisema-ajelua. Söin terveellisen aterian ja otin loput pakettiin, josta riittää syötävää vielä kahdelle seuraavalle aterialle. Kotona Troyn viesti puhelinvastaajassa, jossa hän huolehti, oliko tykönäni kaikki hyvin. Hautuva ukkosilma saa jäsenet raukeiksi ja mielen hamuamaan kohti unten maita. Kello on kahdeksan illalla. Istun olohuoneen sohvalla ja hätistelen ympäriltäni sinnikästä sääskeä. Huomenna on ensimmäinen co/writing sessio.